Tämä on puolifilosofinen pohdinta koskien työkalujen roolia osana työn tekijöiden suhdetta työhönsä, sen tuloksiin ja itseensä sen tekijöinä. Koska toimitamme kirjoittamisen työkaluja kuten rakenteisen kirjoittamisen järjestelmää DoX CMS, on esitettämäni näkökulma tämän eturistiriidan värittämä. Ensisijaisesti tämä vaikuttaa painopisteeseeni eli tällaisten työkalujen hyötyihin. Käytän myös kirjoittamistyötä toistuvana esimerkkinä tästä syystä.
Lähtökohdat
Lähtökohtanani toimii Karl Marxin hahmotelman työn määrittelemiseksi Pääomassa (Osa 3, Luku 7, Osio 1). Syy valinnalleni on, että Marx keskittyy työn välittämiin, havainnoitaviin suhteisiin siihen osallisten seikkojen kesken. Maailmaan suuntautuvien suhteiden lisäksi hän huomioi myös muutokset työn tekijän suhteessa itseensä. Tämä viitekehys antaa jakaa keskustelun työkalujen roolista kolmeen pääteemaan:
- Tekijän suhde työhön,
- Tekijän suhde maailmaan, ja
- Tekijän suhde itseensä.
Tiivistetysti Marxin esittämä näkemys on, että työ on ihmishenkilön ja tämän ympäristön keskinen prosessi, jossa ihminen omasta aloitteestaan aloittaa vuorovaikutuksen ympäristönsä kanssa ja ohjaa tätä vuorovaikutusta.
Marx korostaa, kuinka tietoinen tarkoitusperäisyys erottaa ihmistyön ja sen tuotokset muun eläinkunnan ympäristöönsä tekemistä muutoksista. Tällainen keskittymiskyvyn välittämä toiminnanohjaus mahdollistaa tuotokset, joiden laatu ja muoto voi vaihdella laajasti. Mehiläinen, hämähäkki tai rastas ei kykene omatoimisesti epäonnistumaan pesänsä valmistamisessa tai muutoin tietoisesti muuttamaan sen ottamaa muotoa. Työn osatekijät tällöin ovat maailma, ihmistyö toimintana, sen tekijä ja käytetyt työkalut.
Tekijän suhde työhön
Työkalut ovat itse osa työn ottamaa muotoa, johon sen tekijä muodostaa suhteen. Lisäksi niiden käyttö muovaa toimia, joista kyseinen työ koostuu. Esimerkiksi kaivaminen käsin, lapiolla tai kaivurikuormaajalla ovat kolme hyvin erilaista tekemisen muotoa. Sama pätee suoraan dokumenttien muokkaukseen ja rakenteiseen kirjoittamiseen. Täten käytetty työkalu määrittää, millaisiin työn muotoihin niiden tekijä osallistuu.
Suhde työkaluihin
Jokaisella työkalulla on sille ominainen tuntu. Tällaiset välittömät tuntemukset välittävät yllättävän laajaa kirjoa ihmiskokemuksesta. Tältä osin näkökantani perustuu löyhästi varsinkin Antonio Damasion löytöihin ja malleihin koskien tuntemuksia, tunteita ja tulkintoja. Hän esittelee kyseisen mallin yleispiirteittäin esimerkiksi kirjassaan The Strange Order of Things (Damasio, 2017).
Damasion kehollisuuteen keskittyvä näkökulma erottaa toisistaan tuntemukset (emotion), joihin lukeutuvat kaikki eliön syötteet sen omasta tilasta, sekä tunteet (feeling), jotka tietoinen eliö muodostaa suhteuttamalla tuntemuksensa muuhun sen käytettävissä olevaan tietoon. Ainakin ihmisten tapauksessa tällaiseen suhteuttamiseen liittyy myös järkeilyä, jonka tuloksena muodostetuu sanoitettavissa oleva tulkinta näille kokemuksille.
Havainnoidut ärsykkeet voivat esimerkiksi tuottaa adrenaliinisyöksyn, johon liittyy sille ominainen tuntemus. Tähän kehon tilaan perustuvan tunteen kuten innokas jännitys vai ahdistus määrittävät muut tilannekohtaisesti saatavilla olevat seikat: aiemmat muistot vastaavista tilanteista ja niihin liittyvät tunnelataukset, muut ulkoiset seikat kuten lähestyvä esihenkilö, ja muut omaa tilaa koskevat havainnot kuten alhainen verensokeri tai kofeiinitaso.
Työkalujen osalta keskityn ensisijaisesti kahteen tuntemustason eroon ja niiden seurauksiin: sujuvuus ja mieltymys.
Sujuvuus
Sujuvuuden tuntemus koostuu työkalua käyttävän työn mahdollisimman häiriöttömästä ja tyydyttävän tahtisesta etenemisestä. Häiriöitä ovat katkokset ja riskitilanteet.
Sujuvuuteen liittyviä hyviä tunteita ovat esimerkiksi helppous, luontevuus, välittömyys ja turvallisuus. Kukin niistä perustuu hieman erilaiseen sujuvuuden tuntemuksen muotoon: oikeiden toimintatapojen oppimisen ja muistamisen helppouteen, niiden käyttämisen vaivattomuuteen, tuloksien syntymisen nopeuteen, ja epäröinnin tarpeen vähyyteen.
Kullekin tällaiselle hyvälle tunteelle löytyy vastakohtia: vaikeus, kömpelyys, hitaus ja palautteettomuus sekä turvattomuus. Vaikka keskityn ensisijaisesti tapoihin, joilla työkalut voivat parantaa työkokemusta, on myös nämä kääntöpuolet syytä huomioida. Usein oletusväline ei ole näiltä osin neutraali, vaan se voi olla hyvinkin kehno joiltakin osin. Myös parhaisiin työkaluihin voi tosin liittyä tällaisia kääntöpuolia, jolloin niiden arvioinnin täytyy huomioida kyseisten seikkojen painoarvo kyseisille käyttäjille.
Ei liene kaukaa haettua ehdottaa, että tällaiset tuntemukset yleistyvät helposti siihen, kuinka tekijä kokee itse työtapahtuman. Tältä osin hyvä tai kehno työkalu määrittää osaltaan, kokeeko henkilö tekemänsä työ aikansa arvoiseksi. Myös muutoin kyseisen henkilön kannalta palkitsevat tehtävät, joissa hän voi saavuttaa Mihaly Csikszentmihalyin alkujaan kuvaamaan virtauskokemuksen (flow state), vaativat tämän tilan ehdot täyttävää toimintaympäristöä. Tärkeä osa tällaista toimintaympäristöä on tarpeettomuus keskeyttää ensisijainen toiminta siitä harhauttavien tekijöiden vuoksi. Työkalujen käytön sujuvuuden tunne ehkäisee niihin liittyviä tällaisia häiriötilanteita kuten oikeisiin käyttötapoihin liittyvää epäröintiä.
Täten työkalujen käytön sujuvuuden kokemuksella tai sen puutteella on merkittävä rooli tekijän suhteessa työhönsä. Virtauskokemukset rakentavat tekijän laajempaa ymmärrystä hänen omasta kyvystään suoriutua kyseisenlaisista tehtävistä ja täten käsitystä soveltuvuudesta niihin.
En halua liikakorostaa yksilöiden tarvetta löytää paikkansa yhteiskunnassa työn kautta tai väittää juuri tämän olevan merkittävä kuulumisen muoto. Yhtä kaikki, kyseessä on keino saavuttaa kuulumisen kokemus osana laajempaa kokonaisuutta ja tällä on vaikutus oman työn kokemiseen merkityksellisenä, jos kyseisenlaista työtä ei näe lähtökohtaisesti merkityksettömänä muista syistä. Esimerkiksi David Graeber on käsitellyt tällaisia lisähaasteita kirjassaan Bullshit Jobs (Graeber, 2018).
Kirjoittamisen näkökulmasta esimerkiksi rakenteisen kirjoittamisen järjestelmät antavat kirjoittajien pääasiassa keskittyä sisällön tuottamiseen. Tämä ydinprosessi ei yleensä tule esimerkiksi asettelua koskevien huomioiden keskeyttämäksi tällaisen järjestelmän puitteissa. Ongelmia tältä osin voi kuitenkin ilmetä, jos kirjoittajalle ei ole annettu riittävää opastusta järjestelmän käytöstä tai koskien aiempia oikeita toimintamalleja sen käytön osalta. Nämä ongelmat eivät rajoitu rakenteisen kirjoittamisen järjestelmiin, mutta itselle aiemmin tuntemattoman tuntuisessa ympäristössä toimimiseen liittyvä epävarmuus voi korostaa niitä. Myös riittämättömästi valmisteltu tyyli voi johtaa käyttäjän kannalta vaikeasti hallinnoitavan tuntuisiin katkoksiin julkaisuvaiheessa. Niin kauan kuin itse kirjoittaminen pysyy käytettävyydeltään sujuvana, on näiltä osin kyse kuitenkin ratkottavissa olevista poikkeustilanteista.
Mieltymys
Oletko koskaan pitänyt kädessäsi työkalua, jonka käsittely teki sinut iloiseksi tai ylpeäksi? Tältä osin kyse ei ole välttämättä sujuvuudesta, vaikka sujuvuus usein auttaa asiaa. Kyse on mieltymyksestä esimerkiksi kaunista keittiöveitseä tai jopa tarpeettoman tehokasta tietokonetta kohtaan. Tämä on omakohtaista arvottamista. Sujuvuuden arviointi ei välttämättä ole samaan tapaan henkilökohtaista. Kun työn tekijä havainnoi käytön sujuvuuden itse ja antaa sille painoarvon osana käyttökokemustaan, on sujuvuus osatekijä mieltymyksen kokemuksessa.
Mieltymys voi olla järkiperäistä tai aistimuksellista. Esimerkiksi sujuvuuteen perustuva mieltymys on tiedostettuna järkiperäistä: saavutetty hyöty ja sen arvo itselle on sanoitettavissa. Siihen liittynee kuitenkin aina myös aistimuksellinen puolensa. Tällöin kyse on tunnereaktiosta, jonka sanoiksi pukeminen ainoastaan joko kuvaa sitä tai hakee sille sen ulkopuolista oikeutusta. Perimmiltään siinä on kuitenkin kyse esteettisyyden kokemuksesta.
Mieltymyksen työkaluun ja sen käsittelyyn merkitys on sekä ilmeinen että vähemmän ilmeinen. Se on ilmeinen, koska tietenkin kuka tahansa mieluummin toimii hyviä tuntemuksia tuottavien työkalujen kanssa. Tällöin tämä tunnelataus liittää tekijän suhteeseen työtä kohtaan tuntemuksia, joiden tulkinnat todennäköisesti lisäävät työn koettua mielekkyyttä ainakin sen tekijöiden osalta.
Tämä suhde on vähemmän ilmeinen, kun kyse on tältä osin epätyydyttävistä työkaluista.
Muiden toimittamat työkalut osaltaan kuvastavat, kuinka siitä vastuussa olevat arvottavat työkalujen käyttäjät ja näiden tekemän työn. Jos esimerkiksi kirjoittajan työn tueksi ei tarjota erikoistuneita työkaluja, kyseessä on usein merkki kirjoittamistyölle annetusta arvosta. Kenties se nähdään välttämättömänä pahana tai kenties sitä ei vain pyritä ymmärtämään syvemmin kuin että hyvä kirjoittaja kyllä osaa kirjoittaa. Jos siis kirjoittajalta evätään erikoistuneet työkalut eikä niiden hinta ole suhteeton, tämä kertoo muiden asenteista. Kuten käyn läpi työn tekijän käsityksien omasta arvostaan yhteydessä, oppii kirjoittaja tällöin, paljonko hänen asiantuntijuuttaan arvostetaan.
Saatavilla olevien työkalujen miellyttävyys siis kertoo osaltaan työn ja sen tekijän arvottamisesta. Työkalut ovat työn jatke, ja itselle mieluisat työkalut parantavat tätä kokemusta. Vähimmäissijoitus työkaluihin puolestaan voi heikentää luottamusta siitä vastuussa olevien arvostusta tehtyä työtä ja sen tekijää kohtaan.
Kirjoittaminen vaikuttaa usein olevan valitettavassa tilanteessa tältä osin. Hankinnoista vastaavat henkilöt usein tunnustavat vain varsinaisen kirjoittamisprosessin osana kyseisenlaista työtä, ja pelkkä kirjoittaminen on tehtävissä millä vain tekstinkäsittelyohjelmalla. Tämä ankkuroi odotukset tavalla, johon verrattyna erikoistuneempien järjestelmien hinnat helposti vaikuttavat kohtuuttomilta. Jos kirjoittaja tuntee, ettei hänellä ole valtaa valita työkalujaan mieltymyksiensä mukaisesti samoissa puitteissa kuin muut, voi se myrkyttää hänen asenteensa tehtävää työtä kohtaan.
Suhde uusiin työn muotoihin
Käytetyt työkalut määrittävät osaltaan, millaisista toimista tehtävä työ muodostuu. Täten ne muuttavat työtä, johon sen tekijälle muodostuu suhde. Tällaiset erot koostuvat eroista sekä käytetyissä keinoissa että niihin liittyvissä päämäärissä.
Keinot
Keinot koostuvat työn päämääriä edesauttavista toimista kuten myyjien yhteydenotoista, kirjoittajien kirjoittamisesta tai mekaanikkojen korjaustöistä. Alan sisäisten erojen mahdollisissa keinoissa vertailemiseksi on kuitenkin syytä keskittyä tarkempiin erotteluihin kuten tapoihin, joilla kirjoittajat voivat tuottaa sisältöä.
Tältä osin työkalun mahdollistamat keinot voivat poiketa esimerkiksi suhteessa tehtävään asiaan, osallistujien mahdolliseen tai vaadittuun määrään, vaadittuun aikaan tai vaadittuun vaivaan ja sen muotoon. Tämän keskustelun kannalta olennaisinta on kuitenkin näiden erojen vaikutus työn tekijään ja tämän suhteeseen työtään kohtaan. Näiden erojen osalta keskityn mahdollisuusavaruuden avartumiseen suhteessa keinoihin sekä vähennetyn ajan ja vaivan mahdollistamaan itsen kehittämiseen osana työskentelyä.
Mahdollisuusavaruuden avartuminen tarkoittaa työn tekijän ymmärryksen mahdollisista työn toteutuskeinoista laajentumista kattamaan työkalun tarjoamat uudet mahdollisuudet. Esimerkiksi rakenteinen kirjoittaminen avaa harkittaviksi uudelleenkäytettävyyden tukemisen erikoistuneet keinot. Tämä kattaa niin soveltuvan sisällön muotoilun kuin muut yksilähteistetyt sisällön palaset, sekä ehdollistamisen ja erilliset tyylitiedostot.
Kaiken tämän merkitys työn tekijälle itselleen kattaa ainakin hänelle soveltuvimman toimintamallin hakemisen laajemmasta valikoimasta sekä mahdollisuuksien avoimuuden ymmärtämisen. Tutun ja odotetun ulkopuolelle siirtyminen jättää oven avoimeksi myös lisämahdollisuuksille, joita työn tekijän on helpompaa etsiä itse tällaisen kattavamman ymmärryksen perusteella. Näin hän voi esimerkiksi siis keksiä eri tarpeisiin vielä paremmin vastaavia keinoja. Keinojen soveltuvuuteen liittyy vastaavia huomiota kuin työkalujen käytön sujuvuuteen. Painopiste on kuitenkin päämäärien saavuttamisen sujuvuudessa ja omien erityistarpeiden ja -kykyjen siltä osin huomioimisessa. Myös keinojen osalta kyse on siis vastaavasta häiriöttömyydestä ja sopivasta tahdista kohti määritettyjä tavoitteita tekijän kykyjen ja rajoitteiden puitteissa.
Keinojen ollessa tehokkaita ja tämän tehostuksen antaessa työn tekijän saavuttaa hänelle asetetut päämäärät pienemmällä vaivalla tai pienemmässä ajassa, jää hänelle mahdollisuus käyttää aikaansa muilla tavoin. Yleensä tällainen tilaisuus ei toki tarkoita vapautta käyttää näin vapautuvaa aikaa ja työkykyä täysin vapaasti, varsinkin päämäärien skaalautuessa täyttämään käytettävissä oleva aika. Ihanteellisesti näin vapautuva tila kuitenkin tarjoaa työn tekijälle mahdollisuuksia kehittää osaamistaan. Osaamisen kehittäminen on osa kuvaamaani mahdollisuusavaruuden kartoittamista mutta myös tuttujen toimintatapojen hallinnan vahvistamista. Yleisesti ottaen tällaiset tilaisuudet itsen kehittämiselle lisäävät työn tekijän hyvinvointia sekä syventävät hänen suhdettaan tehtävään työhön. Tämä luo tilaa muodostaa terveemmän ja merkityksellisemmän suhteen tehtäviin asioihin.
Valitut työkalut siis tuovat mukanaan sekä niiden käyttöön soveltuvat että niiden vaatimat keinot työstä suoriutumiseksi. Jos työn tekijä ei aiemmin tuntenut kyseisiä keinoja, ne voivat syventää hänen ymmärrystään saatavilla olevista keinoista sekä avata hänen mielikuvitustaan muille uusille suoriutumisen tavoille. Tällä tavoin hänen on helpompi löytää itselleen parhaiten soveltuvat keinot. Tehokkaammat tekemistavat myös vaativat vähemmän aikaa ja vaivaa, mikä jättää enemmän aikaa esimerkiksi lisäoppimiselle. Tällä tavoin työkalut, jotka mahdollistavat tällaiset keinot, kehittävät niiden käyttäjän suhdetta tämän tekemään työhön.
Päämäärät
Päämäärät ovat tavoitteita tai ihanteita, joita työn avulla pyritään saavuttamaan. Ero tavoitteiden ja ihanteiden välillä on, että tavoitteet ovat saavutettavissa. Ihanteet ovat suuntaavia periaatteita, joiden osalta riittävyyden raja täytyy vetää muutoin päätepisteettömällä jatkumolla.
Työkalujen tapauksessa käyttäjille avautuvat uudet päämäärät pääasiassa vastaavat työkalujen suunnittelijoiden aikeita. He ovat suunnitelleet työkalut tavoin, jotka kannustavat tai vaativat kyseisten päämäärien kunnioittamista. Esimerkiksi rakenteisen kirjoittamisen ohjelmistot rajaavat suoraa asettelun muokkausta tekstieditorissa. Jos ne sallivat sen, on kyse järjestelmän toimittajien tekemästä valinnasta tämän toiminnallisuuden ja sen kanssa ristiriitaisten seikkojen osalta. Käytännössä kyseisenlainen asettelu vaatii joko erillistä sisältöformaattia tai elementtikohtaisesti yksilöityihin tunnisteisiin liitettyjä tyylejä.
Suunnittelijan tuottamien päämäärien lisäksi työkalun käyttäjä voi muodostaa käsityksiä muista sen sallimista päämääristä tai hänelle uusista päämääristä, joiden tavoittelua kyseinen työkalu ei tue. Tällaiset oivallukset ovat poikkeuksellisia, mutta ne ovat osa normaalia pitkän aikavälin kulttuurillista kehittymistä. Koska kyseisenlaiset tilanteet ovat poikkeuksellisia, keskityn niiden sijaan käyttäjän suhteeseen työkalun suunnittelijan määrittämiä työn päämääriä kohtaan.
Työn tekijän suhteen näihin päämääriin ymmärtämisen lähtöpiste on, kuinka ihanteet kuvastavat arvoja ja tavoitteet ilmentävät niitä. Nämä arvot eivät yleensä ole eettisiä ydinarvoja, vaikka ne eivät myöskään ole itsenäisiä tällaisista syvemmistä arvoista. Mukana on tehtävän työn lopputulemien tärkeysjärjestyksen määrittäviä periaatteita kuten hyvinvointi, maine tai tuotto. Usein kyse on erilaisten johdannaisseikkojen korostamisesta kuten tuotteen laadun vaikutuksesta sen tekijän tai työllistävän yrityksen maineeseen. Työn tekijä, joka tunnistaa tällaisten arvojen roolin osana työkalun tarkoitettuja käyttötapoja, tekee niiden osalta omat arvotuksensa.
Tavat, joilla työn tekijä suhtautuu hänelle työkalun kautta esitettyihin arvoihin, vaihtelevat. Vaikka syntyvään reaktioon vaikuttavat myös työkalun piirteet kuten kuinka joustava se on kyseisten päämäärien osalta, tärkeimmät seikat työn ovat tekijän kokemus ja siihen perustuva asennoituminen. Kokemus ulkoa asetetuista odotuksista tai manipulaatiosta johtaa helposti katkeroitumiseen tai kapinaan. Enemmän ehdotuksen tai keskustelunavauksen tuntuinen arvotus on usein helpommin sulatettavissa. Tulos on vaihteleva yhdistelmä työkalun suunnittelijan toiveita sekä sen käyttäjän omia ihanteita. Tällaiset reaktiot myös muokkaavat työn tekijän ymmärrystä hänen omasta roolistaan hänen tunnistamiensa päämäärien puitteissa.
Esimerkiksi rakenteisen kirjoittamisen ja täten siihen tarkoitettujen järjestelmien tärkeä tavoite on sisällön uudelleenkäytettävyys. Samalla kyse on sisällön yleisluontoisuudesta eli sen ainutkertaisuuden poistamisesta. Uudelleenkäytettävyys vaatii muotoiluja, joilla vältetään muutoin kuin vaadittaessa viittaaminen julkaisujen välillä vaihteleviin seikkoihin. Yleisluontoisuus päämääränä voi osua vastakkain kirjoittajan omien ihanteiden kuten aihekohtaisen täsmällisyyden tai kattavuuden kanssa. Tuntemissani rakenteisen kirjoittamisen työkaluissa kuten omassamme ei kuitenkaan pakoteta käyttäjiä muotoilemaan sisältöä uudelleenkäytettäväksi. Kyse on päämäärästä, jonka nämä järjestelmät mahdollistavat ja täten esittävät käyttäjiensä arvioitaviksi. En ole kohdannut valitusta tältä osin. Toisaalta myös erilliset tyylitiedostot ovat osa sisällön uudelleenkäytettävyyttä varsinkin julkaisumuotojen välillä. Niiden käyttö ei ole neuvoteltavissa ja odotuksien muotoilun ja ulkoasun osalta täytyy huomioida niiden rajoitteet. Kuten on odotettavissa, kokemukseni mukaan tyylitiedostojen käyttöön ja niiden huomioimisen tarpeeseen liittyvät valitukset varsinkin uusilta käyttäjiltä ovat merkittävästi yleisempiä.
Työn tekijän ja työkaluihin kytkeytyvien päämäärien suhteen merkitys siis eroaa sen perusteella, tunnistaako tekijä nämä päämäärät erillisiksi tekemänsä työn vaateista vai ei. Kun tekijä tunnistaa työkaluun kytkeytyvät päämäärät vaihtoehtoina muiden ohessa, voi hän suhteuttaa ne työnsä tuttuihin ihanteisiin ja tavoitteisiin. Tämä laajentaa hänen ymmärrystään kyseisestä työstä. Tällä tavoin se sallii aiemmin ilmeisinä pidettyjen päämäärien tietoisesti uudelleen arvioimisen ja tehtävien päämäärien tällaisen arvion mukaisesti paloittelemisen.
Kun työn tekijä puolestaan ei tietoisesti erota työkaluun rakennettuja päämääriä työn vaateista, hänen suhteensa niihin merkitys piilee tämän suhteen päämääriin sekoittumisessa hänen suhteensa itse työn kanssa. Toisin sanoen asenne kyseisiä työkalujen mukanaan tuomia päämääriä kohtaan helposti yleistyy. Tämä voi johtua tiedostettujen vaihtoehtojen näiltä osin puutteesta varsinkin aiemman kokemuksen puutteen vuoksi. Tällöin nämä päämäärät muodostavat henkilön lähtökohdan, johon suhteessa hän arvioi myöhemmin tiedostamansa päämäärät. Kun hän tiedostaa vaihtoehtojen olemassaolon, tulee hän usein tietoisemmaksi myös aiemmista toimintaansa ohjanneista periaatteista. Vaihtoehdot niille pakottavat ne pinnalle, koska erot luovat kontrastia aiemmin yksisävyiseen ymmärrykseen. Seassa on siis myös potentiaali siirtyä yllä kuvaamani kaltaiseen tietoiseen suhteeseen.
Tekijän suhde maailmaan
Työkalujen vaikutus työn tekijän suhteessa häntä ympäröivään maailmaan sisältää sekä konkreettisia että kognitiivisia eroja. Konkreettiset erot liittyvät suhteisiin, jotka muodostavat hänen vuorovaikutuksensa hänen ympäristönsä kanssa. Tällaisia suhteita ovat esimerkiksi tavat toimia yhdessä muiden kanssa sekä tehtyyn työhön kuuluvat ympäristön muokkaamisen tavat. Kognitiiviset erot puolestaan liittyvät suhteisiin henkilön ajattelumallien ja maailman välillä eli siihen, kuinka hän kokee ja ymmärtää asiat, joista hänen ympäristönsä koostuu.
Konkreettiset erot
Työkalut vaikuttavat varsinkin niihin suhteisiin, jotka tapahtuvat kyseisten työkalujen välityksellä. Näistä suhteista ilmeisimmät liittyvät muihin henkilöihin, jotka osallistuvat samoihin hankkeisiin, sekä muihin työkalujen käytön seurauksiin. Tämä kattaa sekä toivotut tuotokset että sivuvaikutukset.
Henkilösuhteet
Työn piiri on usein valtavan määrän henkilöiden välisiä suhteita leikkauskohta. Keskityn tässä yhteydessä työhön osallisten välisiin suhteisiin, vaikka työ vaikuttaa usein myös itsensä ulkopuolisiin henkilöiden välisiin suhteisiin. Näitä ovat esimerkiksi suhteet työn tekijän lähipiiriin sekä suhteet asiakkaisiin tai muihin työstä hyötyjiin.
Erot näissä osallistujien välisissä suhteissa voivat ilmetä esimerkiksi yhteistyön muotojen, roolien eriyttämisen asteen ja kunkin osallisuuden tunnustuksen osalta.
Yhteistyön muodot voivat erota suhteessa ainakin yhteistyön tiiviyteen, yhtymäkohtiin eri henkilöiden osuuksien välillä, osallistujien määrään ja yhteistyön vaikutuksiin osallisiin. Kyse on siis käytännön järjestelyistä, jotka määrittävät suoraan, mitä kukin tekee suhteessa muihin osallisiin. Yksinkertainen esimerkki työkalun roolista tältä osin olisi kahden hengen saha, joka vaatii tasan kaksi yhtäaikaista käyttäjää puun kaatamiseksi. Monimutkaisempi esimerkki olisi työnkierrollinen sisällönkäsittelyjärjestelmä, jossa lopullisten sisältöjen valmistelemiseen voivat osallistua omissa rooleissaan kirjoittajat, kääntäjät, insinöörit, testaajat ja esihenkilöt.
Roolien eriyttäminen koostuu seikoista kuten tehtävien päällekkäisyydestä tai limittäisyydestä sekä tekijöiden välisistä hierarkioista tai muista järjestämisperusteista. Yllä mainitun kaltaisessa kahden hengen sahan käytössä molempien osallisten täytyy osallistua samaan tehtävään samalla tavoin. Joskus tällainen päällekkäisyys on merkki kehnosta työtehtävien eriyttämisestä, joka korjautuu roolikohtaisten tehtävien vahvemmalla limittäisyydellä. Toiset olosuhteet vaativat enemmän tehtäväkohtaista lisävaraa.
Hierarkiat puolestaan voivat vaihdella erilaisista pystysuuntaisista mahdollisimman tasaisiin. Periaatteessa työkalun vaatima erikoisosaamisen määrä vaikuttaa tällaisiin valtasuhteisiin. Vaativamman työkalun käyttäjän suhteellisen aseman korottaminen voi joko eriarvoistaa osallisia tai tasoittaa aiempia eriarvoisuuksia. Lisäksi varsinkin ryhmien käytössä oleviin järjestelmiin voi olla rakennettuna hierarkioita tai niitä purkavia ratkaisuja kuten hyväksyttämisiä ja nimettömiä äänestyksiä.
Osallisuuden tunnustus puolestaan tarkoittaa seikkoja kuten vastuutusta sekä työn tuloksien henkilöimistä. Vastuun jakaminen on ainakin osittain yllä läpi käymieni erojen oheisvaikutus, jollei siihen vaikuteta erikseen. Esimerkiksi osallisten määrä kussakin tehtävässä vaikuttaa vastuun kyseisen tehtävän tuloksista jakautumiseen. Yksinäiset tekijät tarjoavat selkeimmän esimerkin tästä. Myös tietojärjestelmien ja vastaavien hallinnointityökalujen hyväksytykset ja kirjaukset tarjoavat menetelmiä jakaa vastuuta. Käytänteet eivät tosin aina heijasta tällaisia eroja. Henkilöiminen puolestaan tarkoittaa työhön osallisten tekijöiden omakohtaisten panostusten huomioimista, ja se voi olla erikseen tunnustettua tai lähinnä tunnetasoista. Työkalujen vaikutus tähän on ymmärrettävissä helpoiten keinojen tuhota tämä tunne kautta. Ihanteellisesti kyseisenlainen tuho olisi vältettävissä. Valitettavasti varsinkin massatuotanto ja muu äärihallinnoitu työ kuten tilarakentaminen ei yleensä jätä työn tekijöille tilaisuuksia nähdä yksilöllistä työpanostaan osana sen tuotoksia.
Tällaisten erojen merkitys piilee niiden vaikutuksissa. Nämä vaikutukset voidaan arvioida ainakin kahdella akselilla. Ensimmäinen akseli on työn tekijöiden toisistaan vieraannuttaminen tai heidän kytkemisensä. Toinen akseli on työn tekijöiden järjestäytyneisyys tai sellaisten rakenteiden hajottaminen. Yleensä ihanne näiltä osin on kytkeytynyt ja hyvin järjestäytynut työyhteisö. Usein uhraukset näiltä osin tehdään muiden päämäärien nimissä. Lisäksi on tilanteita, joissa tarpeettomien järjestysrakenteiden hajottaminen voi hyödyttää työn tekijöitä.
Vieraantuminen muista työhön osallistujista heikentää itse kunkin kokemusta omasta arvostaan osana tehtyä työtä. Tällainen vieraantuminen muista alkaa, kun heidän ihmisyytensä tiedostaminen rapistuu. Tämä ilmenee toisten kohtelun perustumisena etenevissä määrin vain heidän välinearvoonsa osana henkilön omia päämääriä. Tällainen kohtelu kattaa esimerkiksi ymmärryksen puutteen toisten tarpeita kohtaan sekä vuorovaikutuksien välineellistymisen, kun ne rajautuvat tehtäväkohtaiseen tiedonvaihtoon. Koska itse kukin on osallisena samassa yhteisössä, vastaavat kohtelutavat heijastuvat myös takaisin. Tällöin heidän saamansa kohtelu saa kaikki työn tekijät kokemaan, että heidän oma arvonsa työn piirissä rajautuu tällaiseen välineellisyyteen.
Aito yhteisöllisyys puolestaan vaatii tätä kattavampaa itse kunkin laajemman ihmisyyden tunnustamista. Ihmisyyden tunnustaminen koostuu esimerkiksi kehon ja mielen vaateiden roolin työkyvyn ylläpitämisessä ymmärtämisestä. Tällaiset syvemmät kytkökset vaativat muutakin kuin oikean työkalun valinnan, vaikka työkalut voivat haitata, kannustaa tai mahdollistaa niitä eri tavoin. Esimerkiksi palavereihin käytetyt yhteyskanavat voivat tukea osallistumista työpisteen ulkopuolelta, jos työn tekijöille halutaan sallia tämä mahdollisuus. Sillä tavoin voidaan ainakin tietoisesti tukea heidän kokonaisvaltaisempaa hyvinvointiaan sekä kunnioittaa heidän arviointikykyään tältä osin. Sama pätee kirjoittamisen työkaluihin, kun ne eivät vaadi paikallisia asennuksia koneille, joita ei tietoturvasyistä voi tuoda perinteisten työtilojen kotona tai toimistolla ulkopuolelle. Novelisti kahvilassa on klisee, mutta joinakin päivinä sama vapaus virkistäisi varmasti myös muita kirjoittajia.
Järjestäytyminen tai sen vähyys vaikuttaa tehokkuuden lisäksi myös osallisten käsitykseen, ovatko työhön liittyvät tilanteet hallittuja. Tehokkuuden osalta ihanne lienee kultainen keskitie. Riittämätön järjestäytyminen johtaa ongelmiin kuten päällekkäiseen vaivaan mutta liika keskittyminen järjestäytymistä palveleviin tehtäviin harhauttaa tuottavasta työstä. Hallinnan tunteen osalta kyse ei ole pelkästään koetusta oman tilanteen hallinnasta. Laajemman työympäristön korkea järjestäytymisen taso voi haitata työn tekijöiden tilanteiden hallinnan tunnetta, kun se ei jätä liikkumavaraa heidän omille tilannearvioilleen ja valinnoilleen. Myös laajemman järjestäytymisen puute voi kuitenkin johtaa vastaavaan tunteeseen. Tällöin henkilö altistuu tai kokee olevansa vaarassa altistua odottamattomille olosuhteille, jotka ylittävät hänen kykynsä vaikuttaa omaan tilanteeseensa. Tunne, että olosuhteet perustuvat jonkun käsitykseen oikeasta toimintamallista tai muihin periaatteisiin, synnyttää ennakoitavuuteen ja luottamukseen perustuvaa turvallisuuden tunnetta. Toki lisäehtona on myös, että työn tekijä ei pidä kyseisiä henkilöitä tai periaatteita vastavoimina omille päämäärilleen.
Ympäristövaikutukset
Käyttämäni Marxin määritelmän perusteella työ on perimmiltään sen tekijän ympäristön muokkaamista erilaisin tavoin. Käytetyillä työkaluilla on siis selvä vaikutus tältä osin. Jaan ympäristövaikutuksia koskevat huomiot ympäristön hallintaan ja ympäristöön kohdistuviin muutoksiin.
Ympäristön hallinta liittyy seikkoihin kuten ajankäyttöön, paikkasidonnaisuuteen ja toiminnan liikkumavaraan. Ajankäyttö koostuu eri tehtäviin vaaditusta ajasta. Paikkasidonnaisuus liittyy työn tekijän vapauteen määrittää työhön käytetyt paikat. Toiminnan liikkumavara tarkoittaa vapautta tehdä työ erilaisia keinoja käyttäen. Näitä seikkoja yhdistää, kuinka kyse on työn tekijän mahdollisuuksista vaikuttaa hänen välittömän toimintaympäristönsä määrittäviin yksityiskohtiin. Selvin esimerkki tästä on kyky etätyöhön ilman tarvetta paikallisille asennuksille. Kyseessä on yksi vapaimmista työn muodoista suhteessa sijaintiin, mutta se myös vaatii soveltuvaa ohjelmistoa työkaluna käytettäväksi. Kuitenkin myös ajankäyttö on osa ympäristön hallintaa. Se määrittää, mikä osuus työhön käytetystä ajasta käytetään kunkin työn muodon mukaisessa ympäristössä tai ylipäätään työtä tehden.
Ympäristöön kohdistuvat muutokset puolestaan koostuvat työn tuottamista muutoksista aineellisessa ympäristössä ja sen eri osissa. Nämä muutokset saa jaettua haluttuihin muutoksiin ja sivuvaikutuksiin. Halutut muutokset ovat tehdyn työn tarkoituksen mukaisia eroja kuten sen tuotoksia. Kirjoittaja tuottaa tekstiä, josta tulee osa ympäristöä, joka muuttui tällä tavoin kirjoitustyön tuloksena. Sivuvaikutukset puolestaan koostuvat muista tuotetuista muutoksista ympäristössä. Vaikka enemmistö näistä vaikutuksista on haitallisia kuten saasteiden tuottamista, voivat ne sisältää myös onnekkaita sattumia.
Ympäristön hallinnan merkitys kietoutuu yhteen useiden yllä mainitsemieni merkityksen muotojen kanssa. Kyse on sekä oman tilanteen hallinnan tunteesta että kyvystä löytää omiin tarpeisiin sopiva vaihtoehto. Lisäksi kyse on kuitenkin myös tilaisuuksista itsen kehittämiseen sekä kyvystä laajentaa opittuja toimintamalleja tässä muodossa käytettävissä olevan vapauden puitteissa.
Tehostettu ajankäyttö mahdollistaa tilaisuuksia itsen kehittämiseen. Mitä vähemmän aikaa työn tekijän on pakko käyttää ensisijaisiin työtehtäviin, sitä enemmän aikaa vapautuu muulle tekemiselle. Varsinkin tilanteissa, missä työn parissa täytyy viettää vakioitu tuntimäärä, osaamisen kehittäminen yli jäävällä ajalla auttaa parantamaan tuloksia jatkossa. Rakenteinen kirjoittaminen säästää aikaa varsinkin yksilähteistettyjen osuuksien päivittämisen sekä uusien julkaisujen kasaaminen aiemmista palasista avulla. Näin kirjoittaja välttyy toistuvalta, pitkälti mekaaniselta työltä, mikä jättää lisäaikaa suunnittelusta hyötyville kirjoittamisen osuuksille ja itsen kehittämiselle.
Työkalun sallima liikkumatila ympäristörajoitteiden puitteissa antaa myös etsiä uusia soveltuvia toimintamalleja. Esimerkiksi työn tekemisen sijainti on vapaampi monille, koska koronan tuomaan rikkoumaan tottumuksissa vastattiin näihin olosuhteisiin soveltuvilla työkaluilla, joista monet pysyvät käytössä. Tällaiset toimintamallit eivät vain vastaa välittömiin tarpeisiin vaan niiden seuraukset esimerkiksi rekrytoinnin osalta ne voivat johtaa myös laajempiin uudellenjärjestelyihin. Ainakin etätyömahdollisuus laajentaa saatavilla olevien osaajien määrää monilla aloilla.
Muutoksien ympäristöön merkitys muodostuu haluttujen muutoksien saavutettavuudeta sekä ei-haluttujen muutoksien vältettävyydestä. Saavutettavuus kattaa myös, mitä työkalun avulla on mahdollista saavuttaa. Rakenteisen kirjoittamisen ja suoran tekstinkäsittelyn lopputulemat ovat hyvin erilaisia, koska rakenteisen kirjoittamisen tulokset kattavat myös kaikki siihen liittyvät erilliset palaset ja järjestelyt, joita voi käyttää myös valmiiden dokumenttien ulkopuolella. Toki suora tekstinkäsittely puolestaan antaa tuottaa tilannekohtaisempia asetteluita. Ei-haluttujen muutoksien välttämisen osalta on syytä huomioida varsinkin ympäristövaikutukset sekä riskitilanteet, jotka vaarantavat joko työn tekijät tai työn tulokset. Jälkimmäiseen luokkaan kuuluvat automaattisten varmuuskopioiden ja tuetun versioinnin puute.
Kognitiiviset erot
Jaan ajattelumallien muutokset eroihin jäsennyksissä ja käsittelytavoissa. Jäsennyserot määrittävät, millaisista asioista ympäristön koetaan koostuvan. Erot käsittelytavoissa puolestaan liittyvät keinoihin suoriutua tehtävistä, jotka vaativat tiedon käsittelyä.
Jäsennykset
Yksilöllinen ymmärrys koskien hänen ympäristöään perustuu henkilölle saatavilla olevista ärsykkeistä sekä käytetyistä niiden jäsentämisen tavoista. Minkäänlaista tietoista jäsennystapaa edeltää aina yksilöllisiä eroja sisältävä oletusjäsennys. Jäsennystavat koostuvat sekä synnynnäisistä taipumuksista että kokemusperäisistä erotteluista. Työkalujen vaikutukset ovat kokemusperäisiä.
Olennaisia jäsennyksien muotoja tältä osin ovat ympäristön paloittelu, asioiden luokittelu, itsen rajat ja odotukset.
Ympäristön paloittelu tarkoittaa, kuinka eri asioiden rajat vedetään. Nämä ovat osittain vastaavia henkilöiden välillä. Kuitenkin rajojen, jotka eivät perustu suoraan havainnoitaviin muotoihin, kesken jää enemmän tilaa vaihtelulle henkilöiden välillä. Sellaisia ovat esimerkiksi sijaintien ja instituutioiden rajat. Jos instituutioiden rajat määrittyvät osittain suhteessa osallisiin henkilöihin, jää reuna-alueille usein kuuluvuudeltaan tulkinnanvaraisia henkilöitä kuten vuokratyöntekijät ja alumnit. Ainakin osallistuttavat työkalut kuten erilaiset toiminta-alustat voivat vaikuttaa ympäristön paloittelun tapoihin suhteessa tällaisiin osallisuussidonnaisiin yhteisöjen rajoihin. Suhteessa havainnoituun ympäristöön kiinnostavampia ovat kuitenkin tilanteet missä työkalut ovat joko herkkiä erilaisille häiriösignaaleille tai sallivat mitata niitä. Tällöin tällaisten häiriösignaalien lähteet voivat ilmetä niiden näennäisiä mittoja suurempina, koska myös niiden tuottaman häiriösignaalin kantama tulee huomioida. Todella hienovaraisten tieteellisten työkalujen lisäksi tuttu esimerkki tästä ovat äänentoistojärjestelmät.
Periaatteessa paloittelu on vain luokittelua, jossa kukin tällainen luokka koostuu tietyn asian palasista. Varsinainen luokittelu omana jäsentämisen muotonaan kuitenkin tarkoittaa toisistaan erillisten asioiden jakamista luokkiin niiden piirteiden perusteella. Samat asiat voivat olla useamman eri luokan jäseniä eli uudet luokittelut eivät välttämättä vaikuta aiempiin. Uusi tällainen luokittelu voi esimerkiksi koskea asioiden soveltuvuutta tietyn työkalun avulla käsiteltäväksi. Se on käyttökelpoinen luokittelu eikä se vaadi samojen asioiden aiempien luokitteluiden uudelleenkäsittelyä. Tällainen luokittelu voi olla myös hienovaraisempaa kuten luetun tekstin osien mielessä rakenteisen toteutuksen mukaisesti jakamista tavalla, joka sallisi toisintaa sen asettelun tässä muodossa. Esimerkiksi vanha opas voi sisältää kuvien asettelun tapoja suhteessa muuhun sisältöön tavalla, joka vaatii rakenteisessa muodossa joko tunnistekohtaisia monimutkaisia sääntöjä tyylitiedostossa tai tiettyjen elementtien käyttämistä tukirakenteena.
Itsen rajojen määrittäminen on paloittelua koskien erottelua itsen ja itsen ulkopuolisen välillä. Vaikka oma keho itsen rajana voi tuntua ainoalta oikealta erottelulta tältä osin, tämä raja on häilyvä. Silmälasit ja muut apuvälineet sekä koristautumiskeinot kuten lävistykset tai hiusvärit voivat sulaa osaksi henkilön käsitystä itsestään kokonaisena. Tällaisten laajennuksien sijaan jotkut voivat vieraantua joistakin kehonsa osista tai jopa nähdä itsensä vain tietoisuutena, joka käyttää kehoa. Varsinkin käsitystä kehosta suhteessa sen ulkopuolisiin jatkeisiin on käsitellyt Maurice Merleau-Ponty teoksissaan kuten Phenomenology of Perception (1962). Tällaisen itsekäsityksen ei tarvitse olla pysyvä vaan se voi olla myös tilannekohtainen. Esimerkiksi työkalut voivat siis väliaikaisesti liittyä osaksi niiden käyttäjän käsitystä itsestään, kun kyse on itsestä työn tekijänä.
Odotukset ovat täydentäviä malleja osittain havainnoiduille tapahtumaketjuille. Tällainen täydentäminen perustuu pitkälti yleistyksiin. Tällöin tilannekohtaisten, yleistettävissä olevien kokemuksien rajallisuus tarkoittaa, ettei henkilö kykene muodostamaan odotuksia kyseisten aiheiden osalta kuin täydentämällä puutteita tältä osin kokemuksilla tai malleilla muista asiayhteyksistä. Muodostettavissa olevat odotukset puolestaan vaihtelevat tarkkarajaisuudeltaan sekä paikkansapitävyydeltään. Tarkkarajaisemmat odotukset ovat vahvemmin sidottuja tilannekohtaisiin yksityiskohtiin. Odotus voi myös olla kokonaan tai osittain pitämättä paikkaansa.
Työkalujen vaikutukset odotuksiin liittyvät varsinkin niiden omaan toimintaan. Syntyneet tottumukset voivat kuitenkin yleistää tällaiset odotukset myös muihin tilanteisiin. Esimerkiksi kyky sijoittaa kuvia suhteellisen vapaasti DOCX-tiedoston puitteissa ei yleisty rakenteisiin tekstieditoreihin ilman rankkaa puitteiden rakentamista tälle toiminnallisuudelle. Tällaiset tottumuspohjaiset odotukset voivat kuitenkin tehdä siirtymästä rakenteiseen kirjoittamiseen pettymyksen värittämän.
Kognitiivisten jäsennystapojen erojen merkitys piilee laajemmassa havainnoitavissa olevien suhteiden kentässä. Muutoin kuin väärinymmärryksien tapauksessa myös vähemmän ilmeiset suhteet ovat läsnä osana ympäristöä. Kyse on vain tosiseikkojen kanssa yhteensopivien jakotapojen moninaisuudesta. Osan suhteista havaituksi tuleminen vain vaatii avustusta. Kaikki tunnistanevat iän tuoma tietoisuuden, kuinka muilla on sosiaaliset rooleja myös omakohtaisien vuorovaikutuksien ulkopuolella. Lapsille esimerkiksi opettajat ja vanhemmat ovat lähes täysin näiden roolien määrittämiä. Aikuistumiseen liittyy yleensä kyky ymmärtää, kuinka näillä henkilöillä on elämänsä myös kyseisten roolien ulkopuolella. Osa tätä on muutos kokemuksen paloittelussa näiden henkilöiden osalta ja vastaavassa luokittelussa, kun oma tietoisuus aikuiselämästä lisääntyy.
Työkalujen vaikutus tältä osin perustuu sekä niiden läsnäoloon työn tekijän ympäristössä että erityisesti niiden avulla tuotettuihin muutoksiin tässä ympäristössä. Työkalujen oman osallisuuden vaikutukset perustuvat niiden muotoilun ilmaisemiin malleihin sekä muun ympäristön suhteisiin niitä kohtaan. Yllä mainitsemani esimerkki työn tekijän omakuvan laajenemisesta kattamaan työkalut on esimerkki tällaisesta suhteesta hänen ja työkalun välillä.
Työkalujen avulla tuotetut muutokset ympäristössä ovat kuitenkin suuremmassa roolissa tältä osin. Esimerkiksi Andy Clark käsittelee tällaisia ympäristön muokkaamisen vaikutuksia ymmärryksen kehitykseen teoksessaan Being There (1997). Erilaiset työkalut ovat välttämätön osa laajempaa ihmisympäristöjen muovaamista arkkitehtuurin ja teknologian avulla. Kuten Clark korostaa, tällaiset käsitellyt ympäristöt ovat merkittävässä roolissa niiden asukkaille saatavilla olevien kognitiivisten mallien määrittäjinä. Esimerkiksi jatkuvan molemminsuuntaisen saavutettavuuden mahdollistavat älypäätteet muokkaavat niiden käyttäjien käsitystä etäisyyksistä, läsnäolon muodoista ja asianmukaisesta tiedonhausta verrattuna aikakausiin ennen niiden yleistymistä. Nyt kaukaiset asiat ovat läsnä ja monelle tiedoksi riittää hakutulos. Aiemmin jouduimme tyytymään siltä osin juoruihin.
Pienemmässä mittakaavassa rakenteisen kirjoittamisen työkalut pystyvät muovaamaan sekä niiden käyttäjien että niiden tuotoksien käyttäjien käsityksiä oppaiden ja vastaavien tekstien muodoista. Sisällöiltään käyttäjän hallinnoitavissa olevat verkko-oppaat ja erilaiset laajennettuun todellisuuteen perustuvat oppaat käytännössä vaativat rakentaista kirjoittamista, ja niiden riittävä yleistyminen voi muokata lähtöoletuksia koskien oppaiden toiminnallisuutta. Olen käsitellyt käyttäjien hallinnoitavissa olevia verkko-ohjeita aiemmin täällä. Rakenteisen kirjoittamisen ja laajennetun todellisuuden yhdistämisessä tulevat auttamaan DoX VAD ja yhteistyömme selaimessa avattavia 3D-malleja toimittavan ZEA:n kanssa.
Käsittelytavat
Ajatteleminen on myös tekemistä. Tällainen ajattelutyö koostuu esimerkiksi asioiden muistamisesta, suhteuttamisesta ja ilmaisemisesta. Työkalut voivat sekä muokata näitä tottumuksia että tulla käytetyiksi osana näitä ajattelutyön muotoja.
Muistaminen sanan laajassa mielessä tarkoittaa aiempien havaintojen ja ajattelun tuloksien säilyttämistä ja mieleen palauttamista. Kyse ei kuitenkaan ole asioiden laittamisesta varastoon ja niiden myöhemmin takaisin sieltä hakemisesta. Muistaminen on paloittelemista, tärkeysjärjestyksien muodostamista sekä uudelleen kasaamista. Tästä syystä sen tukeminen voi koostua esimerkiksi olennaisten osioiden muistettavuuden lisäämisestä sekä vastaavuuden luotettavuuden parantamisesta. Ulkoiset muistiavut lehtiöistä kovalevyihin ovat ilmeisiä esimerkkejä jälkimmäisenlaisesta avusta.
Suhteuttaminen kattaa laajan joukon ajattelun muotoja kuten päätelmät ja uudelleenjäsennykset. Tällainen käsittely koostuu mielen eri sisältöjen toisiinsa kytkemisestä saatavilla olevin keinoin. Esimerkiksi päätelmät perustuvat käsityksien rakentamiseen asiantilojen välisistä suhteista suhteuttamalla oletetut asiantilat toisiinsa erilaisten päättelykeinojen avulla. Nämä päättelykeinot voivat olla joko päteviä ja luotettavia, vain luotettavia tai eivät kumpaakaan. Täten päätelmien tukeminen koostuu tilannekohtaisesti sopivien, parempien päättelykeinojen saataville tuomisesta ja avusta tärkeiden asiantilojen tunnistamisessa. Esimerkiksi faktantarkistajat ja tilastolliset laskentamenetelmät auttavat suhteuttamaan seikkoja tavoin, jotka parantavat vedettävissä olevien päätelmien luotettavuutta.
Ilmaisemista ei puolestaan usein tule ajatelleeksi mielen sisältöjen käsittelyn tapana. Kuitenkin kyse on näiden mielen sisältöjen kääntämisestä sen ulkopuolisiksi, ymmärrettäviksi viesteiksi. Nämä viestit eivät rajoitu toisten ihmisten käyttöön sanoitettuihin väittämiin, kyselyihin ja käskyihin. Kyse on myös esimerkiksi eläimille ja tietojärjestelmille suunnatuista viesteistä, jotka niiden toivotaan käsittelevän tietyllä tavoin. Ilmaisemista voi avustaa esimerkiksi teknologioilla, jotka sallivat saavuttaa kohdeyleisöt tehokkaammin, sekä selkeillä käyttöliittymillä. Tältä osin käyttöliittymä on kieli, jolla käyttäjä välittää toiveensa järjestelmälle.
Ero tottumuksien muokkaamisen sekä osana ajattelua käyttämisen välillä on, laajenevatko käytetyt käsittelytavat työkalun käytön ulkopuolelle.
Tottumuksien muokkaaminen perustuu työkalujen toimintatapojen mukaisten mallien käytettäviksi tulemiseen eri ajattelun muotojen tueksi. Esimerkiksi Daniel Dennett kutsuu tällaisia malleja, kun ne ovat tietoisesti valittavissa käyttöön, ajattelun työkaluiksi. Hän käy läpi esimerkkejä tällaisista ajattelun työkaluista kuten valikoitumusprosessien jäsentämisestä luonnonvalinnan muotona varsinkin teoksessaan Intuition Pumps and Other Tools for Thinking (Dennett, 2014). Toisin kuin ajattelun työkalut, kaikki tällaiset mallit eivät vaadi tietoista käyttöä tai edes ole aina tietoisesti mieleen palautettavissa.
Tarinallisuus tarjoaa useampia käyttötapoja tältä osin. Tällöin kyse on tarinoiden tarjoamien tehokeinojen käyttämisestä muun mielen sisällön helpommin muistamiseen, eri tavoin suhteuttamiseen tai helppotajuisesti ilmaisemiseen. Esimerkiksi moni muistiapukeino perustuu yhteyksien muistettavien seikkojen välille rakentamiseen tarinallisen jatkumon muodossa. Suhteuttamisen osalta tarinallisuus ja tarinoiden juonikehikot sallivat rakentaa vertauskuvia muutoin vaikeasti käsiteltäville tai toistaiseksi vain osittain ymmärretyille tapahtumille ja toimintatavoille. Tällä tavoin esimerkiksi virran kulku erilaisten resistoreiden ja muiden komponenttien läpi on kuvattavissa tarinana sen lähtö- ja päätepisteiden välillä. Kuhunkin komponenttiin liittyvä vaikutus on tällöin verrattavissa erilaiseen tarinan tapahtumaan kuten hajaantumiseen jakajan kohdalla tai väsyttävään haasteeseen vastuksen kohdalla.
Työkalujen käyttäminen osana ajattelua puolestaan tarkoittaa osan ajattelemisesta itsestään tekemistä työkalun avulla. Kannettavan puhelimen numeromuisti korvaa omat aivot puhelinnumeroiden säilytyspaikkana. Puhelin myös antaa ilmaista ajatuksesi paremmin valmiiden korjauksien ja täydennyksien kirjoittamaasi tekstiin avulla. Näiltä osin on kyse tämän ajattelutyön osuuden siirtämisestä käytetyn työkalun tai muun apuvälineen käsiteltäväksi. Ero pelkkään avustukseen tältä osin on, kuinka ensisijainen tehtävä, josta kyseinen ajattelun muoto koostuu, siirretään apuvälineen tehtäväksi: Puhelinnumeroiden muistaminen tapahtuu pään ulkopuolella kuten myös sanahaku, vaikka lopullisten sanavalintojen päättäminen jää edelleen käyttäjälle. Esimerkki avustamiselta olisivat muistihakua helpottavat kysymykset tai vinkit kuten lista puhelinnumeron osia vastaaviin lukuihin liittyvistä tunnistettavista tapahtumista tai muista asioista. Kyse voi olla vuosiluvuista, sijoituksista ja niin edelleen. Sanahakua tukee sanakirja, josta voi tarkistaa harkitsemiensa sanojen soveltuvuuden tilanteeseen.
Sekä David Chalmers (2011) että Andy Clark (2019) ovat käyneet läpi tällaista apuvälineisiin laajennettua ajattelua TEDx-esitelmissä. Vaikka tämä käsitys apuvälineiden roolista liittyy yllä käsittelemääni itsekuvan laajentamiseen, ei kumpikaan vaadi myös toisen hyväksymistä. Työkalun käyttäjä voi hyödyntää apuvälineitä ajattelunsa jatkeina ilman niiden omakohtaista luokittelua itsensä osaksi. Vastaavasti itse osaksi katsotut ulkopuoliset asiat eivät välttämättä ole ajattelun apuvälineitä. Esimerkiksi lävistykset eivät yleensä ole apuvälineitä, ellei avustamisen käsitettä määritellä uudelleen niiden sisällyttämiseksi. Usein tällainen jatkeisuus kuitenkin johtaa myös itsekäsityksen laajenemiseen. Älypuhelimien tapauksessa tällainen itsekäsitys usein muuttuu tietoiseksi vasta puhelimen tarjoamien ajattelun apukeinojen ollessa käyttökelvottomia tai saavuttamattomissa.
Mielen sisältöjen käsittely on niiden alkuperän eli maailman käsittelyä. Tämä suhde mielen ja maailman välillä rakentaa järjestystä maailmaan sellaisena kuin se tulee ymmärretyksi. Maailma itse kattaa aina enemmän kuin kukaan voi muistaa, ymmärtää tai ilmaista. Samalla kuitenkin tällaista rajaamista vaaditaan selon tekemiseksi maailmasta. Muussa tapauksessa käytettävissä olisi vain hukuttava aistimuksien jatkuva vyöry.
Samaan tapaan kirjoittaminen ja varsinkin tekninen kirjoittaminen on tämän rajatun joukon käsiteltyjä mielen sisältöjä järjestelemistä uudelleen tilannekohtaisesti soveliaaseen muotoon. Kyse on tekemisen tavoista, jotka syventävät tätä oletussuhdetta maailmaan varsinkin tiedon tarkoituksenmukaisesti ilmaisemisen osalta. Niistä riippumattomien toimintapatapojen lisäksi myös itse kirjoittamisen työkalut tarjoavat keinoja kehittää uusia muistamisen, suhteuttamisen sekä ilmaisemisen tapoja. Esimerkiksi rakenteiseen kirjoittamiseen kuuluva toistuvan sisällön käyttöpaikkojen merkitseminen viitteitä varten on eräänlainen muistamisen muoto. Nämä suhteet on tallennettu sisällön muotoiluun. Kun tämä sisältö muuttuu, ei käyttäjän itsensä tarvitse muistaa tai muutoin jäljittää kaikkia muuttuvia osuuksia halki muuttuvien dokumenttien. Järjestelmä muistaa hänen puolestaan, mitä sen käyttäjät ovat kertoneet sille tähän liittyen.
Tekijän suhde itseensä
Olen käynyt yllä läpi tapoja, joilla työkalut voivat kiinnittyä niiden käyttäjän itsekuvaan. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti ole se suhde, jonka kautta ne määrittävät työn tekijän suhteen itseensä. Riippumatta siitä, näkeekö käyttäjä työkalun itsensä jatkeena, hän näkee työkalussa oman heijastuksensa. Kyse on sen henkilön näkemisestä, jonka käytössä kyseisenlainen työkalu on, ja se henkilö on tekijä itse mutta kyseisestä kulmasta katsottuna.
Tämä suhde koostuu sekä itsen kuvauksesta tältä osin sekä kuvattujen seikkojen eri tavoin arvottamisesta.
Omakuva
Henkilön, joka käyttää tiettyä työkalua, huomio voi kiinnittyä tähän työkaluun ja tätä kautta häneen itseensä henkilönä, joka käyttää kyseistä työkalua. Käytetystä työkalusta voi sitten johtaa muita itseä koskevia huomioita. Kyse on henkilöstä, joka osaa käyttää kyseistä työkalua. Kyse on henkilöstä, joka tekee kyseisen työkalun käytön mukaisia asioita. Lisäksi kyse on henkilöstä, jonka käyttöön on valikoitunut kyseinen työkalu. Tämä voi olla työn tekijän itsensä tai muiden tekemä valinta. Kummallakin on eri merkitykset.
Yleensä tietyn työkalun käyttäminen vaatii sen käyttämisen osaamista. Tällainen osaaminen on osa sen käyttäjää. Samalla käyttäjä on usein tietoinen myös aukoista osaamisessaan eli tulevista kehittymismahdollisuuksista. Vaikka kehittyminen työn tekijänä ei ole itseisarvoista, tällainen tietoisuus sallii asettaa päämääriä siltä osin. Esimerkiksi rakenteisen kirjoittamisen järjestelmien oikeaoppinen käyttäminen vaatii niiden ominaisuuksien sekä näiden ominaisuuksien välisistä suhteista muodostuvan kokonaiskuvan ymmärtämistä. Muilta osin erinomainen tekninen kirjoittaja, joka käyttää tällaista järjestelmää ensimmäistä kertaa, on usein yhtä aikaa tietoinen sen lupauksista sekä tarpeesta oppia keinot saavuttaa ne. Tällainen tietoisuus vaatii tarpeen kyseisenlaiselle osaamiselle kohtaamista, ja tämä tarve ilmenee osana erikoisosaamista vaativan työkalun käsittelyä.
Tietyn työkalun käyttäminen tarkoittaa väistämättä, että sitä käyttävä henkilö tekee juuri sen käyttämisen mukaista työtä. Koska eri työkalut sallivat saavuttaa saman työtehtävän mukaiset tulokset eri tavoin, kertoo tietty tekemisen tapa tarkemmin työn tekijän roolista. Perimmiltään kirjoittajan tehtävä on kirjoittaa. Esimerkiksi rakenteisen kirjoittamisen järjestelmän avulla kirjoittavan kirjoittajan täytyy kuitenkin osallistua jossakin määrin myös informaatioarkkitehdin roolissa, ellei kyseinen organisaatio ole riittävän iso erottamaan rakenteen suunnittelua täysin osan käyttäjistä tehtäväksi. Tällöin heidän tehtäviinsä kuuluu sisällön kirjoittamisen lisäksi sen paloittelu ja vaadittujen merkintätapojen suunnittelu. Rakenteinen kirjoittaminen voi vaatia osalta kirjoittajista myös taitoa kirjoittaa tyylitiedostoja. Nämä erilaiset työnkuvat määrittävät osallisten roolit laajemmissa kokonaisuuksissa, eli oman senhetkisen roolin tunnistaminen merkitsee kykyä keskittyä omiin vastuualueisiin. Tekijän oman roolin tunnistaminen voi myös auttaa hahmottamaan, mitkä muut tehtävät vaativat hänen tai toisten huomiota.
Lisäksi kyseisen työkalun käyttäminen on merkki vaihtoehtojen sille syystä tai toisesta poissulkeutumisesta. Työn tekijän käytössä on kyseisistä syistä juuri tämä työkalu. Muutoin kuin väistämättömien olosuhteiden osalta nämä syyt liittyvät jonkun tekemiin valintoihin. Kyse on esimerkiksi hinnasta, käsityksistä koskien työkalun arvoa ja päätösvallan jakautumisesta eli omasta ja muiden mahdollisuuksista vaikuttaa näihin päätöksiin. Kun päätös on työn tekijän oma, voi työkalun käsittely opettaa hänelle lisää häntä ohjaavista arvoista ja mahdollisesti tarpeesta harkita niitä uudelleen. Kun päätös on toisten, kertoo se hänelle heidän arvoistaan ja täten hänen omasta tilanteestaan suhteessa näihin arvoihin. Tällainen tietoisuus toisten tekemistä arvotuksista on osa omakuvaa riippumatta kyseisten arvotuksien hyväksymisestä. Jos esimerkiksi kirjoittajalta evätään erikoistuneet työkalut, vaikka hänen asiantuntijamielipiteensä mukaan ne parantaisivat tuloksia, kertoo se hänelle, kuinka paljon tämä asiantuntijuus merkitsee päätösvastuussa oleville verrattuna heille päätöksen kannalta ratkaiseviin seikkoihin.
Omakuva voidaan jakaa ainakin henkilön omaan minäkäsitykseen, itseen kohdistettuun sinäkuvaan ja minäihanteeseen. Oma sinäkuva tarkastelee itseä ulkopuolisesta näkökulmasta ja minäihanne ilmaisee henkilön toiveet koskien itseään. Näiden eri omakuvan muotojen väliset yhteneväisyydet sekä erot muodostavat henkilön käsityksen siltä osin, kuinka uskollinen hänen todellisuutensa on hänen käsityksilleen hänen todellisesta itsestään sekä ihanteilleen itseään koskien. Täten ne osaltaan määrittävät, kokeeko henkilö vieraantuneisuutta tilansa todellisuutta kohtaan vai ilmaisevansa aidosti itseään ja arvojaan.
Yllä mainitsemani työkalujen välittämät vaikutukset niiden käyttäjien omakuviin toimivat täten keinona havainnoida, missä määrin käsitys itsestä työn tekijän roolissa vastaa näitä omakuvan muotoja. Työkalut ovat sekä itsen ulkopuolisia että toimivat kyseisessä asiayhteydessä itsen jatkeina. Tämä tekee niistä helposti havainnoitavan merkin koskien muutoin näkymättömiä itsen piirteitä. Toisin kuin muiden arvotukset itseä koskien, heidän kyseisen henkilön käyttöön valitsemansa työkalu on havainnoitavissa sellaisenaan ja se heijastaa näitä arvoja.
Oma arvo
Omakuvaan liittyvien kuvauksien lisäksi henkilön käsitys itsestään kattaa myös erilaisia arvotuksia. Täytyy tosin huomioida, kuinka tällaiset arvotukset eivät välttämättä vastaa todellisuutta. Jopa käsityksien niiltä osin ollessa totuudenmukaisia ne eivät koskaan ole kattavia. Täten ne eivät koskaan määritä henkilön kokonaisarvoa ihmisenä.
Käyn tässä yhteydessä läpi henkilön itse kokeman oman arvon sekä hänen käsityksensä muiden hänelle antamasta arvosta. Molemmissa tapauksissa kyse on vain koetusta arvosta suhteessa rooliin työn tekijänä.
Henkilön käsitys hänen omasta arvostaan koostuu hänen omakuvansa suhteesta hänen arvoihinsa. Vaikka tällainen itsen arvottaminen on tärkeässä roolissa koetun arvon osalta, edes näitä omakohtaisia arvotuksia ei ole syytä pitää omaa arvoa määrittävinä. Ne kertovat senhetkisestä vastaavuuden minäkäsityksen ja minäihanteen välillä asteesta. Seikat, jotka vaikuttavat tähän vastaavuuden asteeseen, ovat kuitenkin yleensä jossakin määrin henkilön itsensä hallittavissa. Täten tällainen arvotus ei ole koskaan ehdotonta vaan se tapahtuu suhteessa senhetkiseen minäkäsitykseen. Kun minäkäsitys ja minäihanne eivät kohtaa, se voi kannustaa muutokseen.
Työkalujen rooli osana minäkäsityksiin kuuluvia arvotuksia koostuu niiden symbolisesta sekä käytännöllisestä merkityksestä. Työkalujen symbolinen merkitys suhteessa käsityksiin omasta arvosta liittyy niihin henkilön jatkeina. Symbolisesti usein sekä työkalu että sen käyttäjä tulevat nähdyiksi samasta puusta veistettyinä riippumatta mahdollisista tätä suhdetta monimutkaistavista seikoista. Työkalun ollessa toisten valitsema se puolestaan osaltaan heijastaa työn tekijälle annettua arvoa. Käytännöllinen merkitys puolestaan koostuu työkalun käytettävyyteen vaikuttavista seikoista. Heikompi käytettävyys saa henkilön helposti arvottamaan työkaluun kytkeytyvän roolin alaspäin ja haluamaan pois siitä, ja parempi käytettävyys voi saada hänet arvostamaan sen käyttöä osana elämäänsä.
Symbolinen merkitys kattaa eri seikat, jotka ilmentävät henkilölle arvostustuksi tulemista tai sen puutetta. Muiden lisäksi myös hän arvottaa itseään, mutta keskityn varsinkin muiden osuuteen tältä osin. Tällainen arvostus voi perustua esimerkiksi erityisosaamisen ja sen arvon tunnustamiseen. Tämä tulee ilmaistuksi erilaisin tavoin, joista tärkeä on työkaluja koskevien toiveiden huomioiminen ja kunnioittaminen hankintojen osalta. Näiden toiveiden huomioimatta jättäminen, kun kyse ei ole suhteettomista resurssivaateista, kertoo niihin liittyvän erityisosaamisen vähättelemisestä. Useimmille toimijoille vaikkapa 50 000 euroa vuodessa ei ole helppo sijoitus kirjoittamisen apuvälineisiin. Se on oikeutettua, kun tällä tavoin saatava arvo kirjoittamisen osalta on verrattavissa raskaan työmaakaluston kuten kauhakuormaajien lisätuottavuuteen niiden käyttöyhteydessä. Kymmenen prosenttia lisää yksinäisen kirjoittajan palkan päälle hänen työtehtäviinsä soveltuvista erityistyökaluista vastaa kuitenkin läheisemmin kenttätyöntekijöiden varusteiden ylläpitokustannuksia. Usein vähimmäistason varustelu ei ole järkevin valinta, vaan kyseisestä tehtävästä suoriutumista kohdellaan välttämättömänä pahana. Tällöin myös siitä huolehtiva työn tekijä saa osakseen vastaavan määrän arvostusta suhteessa rooliinsa. Hänen työkalunsa toimii muistutuksena, kuinka hänen tekemänsä työn arvo nähdään.
Käytännöllisen merkityksen rooli suhteessa työkalun käyttäjän omanarvontuntoon liittyy työkalun itsensä tuottamiin tuntemuksiin. Vaikka hyviin käyttää työkaluihin voi liittyä myös symbolista merkitystä, on tältä osin kyse itse käyttökokemuksesta. On vaikea kokea oloaan arvokkaaksi tehtävässä, kun sitä varten käytössä on kömpelö tai muutoin epämukava työkalu. Vastaavasti sujuvakäyttöinen tai jopa kaunis työkalu parantaa kokemusta työstä, johon sen käyttö liittyy. Tällainen kokemus työstä sellaista käyttäen voi saada kyseisen tehtävän tuntumaan oikealta itselle myös pitkällä aikavälillä. Tämä ilmentää kyseisenlaiselle työlle oman elämän osana annettua arvoa.
Yhteenveto
Työn tekijän työkalut ovat hänen jatkeensa, jonka avulla hänen työnsä tuottaa muutoksia hänen ympäristössään. Niiden rooli osana tehdyn työn merkitystä ei ole määrittävässä asemassa, mutta se ilmenee monin eri tavoin. Nämä vaikutukset saa jaettua merkityksiin suhteessa työhön, maailmaan sekä työn tekijään itseensä.
Työkalujen suhde tehtyyn työhön ilmenee tekijän suhteessa työkaluihin sekä niiden mahdollistamissa uusissa työn muodoissa. Suhteen työkaluihin osalta on kyse työn tekijän tuntemuksista hänen käyttäessään niitä ja niitä kohtaan eli niiden soveltuvuudesta hänelle sekä hänen mieltymyksen tunteistaan niitä kohtaan. Soveltuvuus johtaa sujuvuuteen, joka puolestaan vaikuttaa tuntemuksiin työn palkitsevuudesta. Mieltymys työkaluja kohtaan tai se puute puolestaan yleistyy helposti myös itse niillä tehtyyn työhön.
Työkalun sallimat uudet työn muodot kattavat sekä käytetyt keinot että niiden päämäärät. Uudet keinot sallivat sekä työn tekijän käsityksen kyseisenlaisen työn toteutustavoista avautumisen sekä työstä suoriutumisen tehostamisen, joka jättää hänelle enemmän aikaa palautumiselle ja itsensä kehittämiselle. Uudet päämäärät voivat johtaa niihin liittyvien arvojen ja työn tekijän arvojen yhteneväisyyteen tai kitkaantumiseen. Yhtä kaikki, tällainen laajempi ymmärrys työnkuvasta itsestään luo pohjan myös sen entisestään kehittämiselle uusiin suuntiin, koska työ ei tällöin ilmene näiltä osin vaihtoehdottomana.
Tekijän suhde maailmaan koostuu sekä konkreettisista että kognitiivisista eroista. Konkreettiset erot liittyvät henkilösuhteisiin sekä ympäristövaikutuksiin eli työkalun sallimiin ja vaatimiin tuotettuihin eroihin maailmassa. Henkilösuhteiden tapauksessa kyse on usean tekijän työn järjestämisestä heidän vastuualueidensa osalta. Tietty työkalu voi esimerkiksi sallia useamman henkilön osallisuuden eri rooleissa. Nämä sisäänrakennetut osallistujien järjestämistavat vaikuttavat työn järjestämisen tasoon sekä tekijöiden keskinäisiin yhteyksiin. Ympäristövaikutukset puolestaan koostuvat ympäristön hallinnasta sekä ympäristön muutoksista. Ympäristön hallinta merkitsee kykyä päättää seikoista kuten omasta sijainnista työn aikana. Muutokset ympäristössä voivat olla haluttuja kuten työn toivotut tulokset tai ei-haluttuja kuten saasteongelmia. Näiltä osin jotkin työkalut voivat tuottaa aidosti erilaisia tuloksia kuten rakenteisen tekstin itsenäisesti hallinnoitavat palaset.
Kognitiiviset erot koskevat ajattelun muutoksia työn tekijän jäsennys- ja käsittelytapojen osalta. Jäsennykset liittyvät tapoihin, joilla työn tekijä jakaa ympäristönsä olioihin sekä ryhmiin. Uusien jäsennystapojen käytettäviksi tuleminen auttaa osaltaan käsittelyä sallimalla tietoisen tällaisten jakojen soveltamisen. Muita työkaluihin liittyviä käsittelytapoja ovat muut suhteuttamisen muodot, muistaminen sekä ilmaiseminen. Työkalut esimerkiksi antavat siirtää muistamisen taakan apuvälineiden varaan ja laajentavat ajatuksien ilmaisemisen mahdollisuuksia uusiin ilmaisumuotoihin.
Viimeiseksi työkalujen suhde siihen, kuinka työn tekijä suhtautuu itseensä, sisältää erot sekä hänen omakuvassaan että tavoissa, joilla hän kokee tulevansa arvotetuksi. Tältä osin kyse on henkilön näkemyksestä koskien itseään kyseisen työkalun käyttäjänä eli tavoista, joilla hän ymmärtää oman roolinsa ja oman asemansa suhteessa ympäristöönsä sekä kuinka hyvin tämä vastaa hänen ihanteitaan. Esimerkiksi muiden valinnat hänelle tarjottujen työkalujen osalta kertovat osaltaan, kuinka hänen työnsä arvo näyttäytyy heille. Varsinainen oman arvon tunto voi olla osittain riippuvaista tällaisista käsityksistä koskien muiden itselle antamaa arvoa. Tällöin kyse on varsinkin symbolisista merkityksistä, jotka käyttöön päätynyt työkalu ilmaisee. Esimerkiksi halpa työkalu on joskus merkki, ettei kyseisenlaiseen työhön haluta panostaa sitä enempää. Lisäksi työkalun käytännöllinen merkitys eli sen käytettävyys vaikuttaa arvoon, jonka työn tekijä itse antaa itselleen sen käyttäjänä. Tämä vaikuttaa hänen valintoihinsa omaa tulevaisuuttaan koskien eli kuinka mielellään hän jatkaa saman työn parissa.
Kaikki nämä huomiot pätevät myös kirjoittajiin. Kirjoittamisen vakiotyökalujen riittävyys tarkoitukseen kuin tarkoitukseen tulee helposti oletetuiksi nykyään, kun kaikilla on näppäimistöt ja enemmistöllä tietotyöläisistä myös oletustoimisto-ohjelmistojen lisenssit. Kirjoittajien käyttöön löytyy kuitenkin laaja valikoima työvälineitä. Tämä kattaa niin erikoistuneet näppäimistöt makropainikkeilla, ergonomisilla muotoiluilla tai soveltuvilla mekaanisilla painikkeilla kuin myös erikoistuneet ohjelmistot kuten rakenteisen kirjoittamisen järjestelmät tai oikolukuohjelmat. Kirjoittajat ansaitsevat tarpeitaan vastaavat työkalut, ja kirjoittajina he ovat kykenevimpiä arvioimaan nämä tarpeet ja eri työkaluilla saavutetut hyödyt omassa työssään. Toivon mukaan läpi käymäni huomiot ovat osoittaneet, kuinka tärkeä oikeiden työkalujen rooli on ja kuinka niiden käyttöön saantia on soveliasta odottaa.